… vasen silmä oli muurautunut luumunväriseksi kummuksi. Kyyneleet valuen Sarajärvi yritti suoristaa vinossa olevaa nenäänsä, mutta kivun aaltoillessa jatkuvana vihlauksena, hän antoi olla. Hän tuijotti baarin vessan paskaista peiliä, ja havahtui voimistuvaan ovenkoputukseen. Pollarit, hän ajatteli. Kohta ne varmaan rikkovat oven. On muuten jännä, miten ne siniset ovat aina niin helvetin kovakouraisia, vaikka kuinka menisi valmiiksi makaamaan maahan ja koittaisi olla yhteistyökykyinen. Hän muisti Rottiksen kertoneen joskus, kuinka sen joku kaveri oli tavoitettu keskellä päivää jossain Helsingissä, täydessä ihmisvilinässä ja kuinka se oli päättänyt olla panematta yhtään vastaan ja mennyt polvilleen, oikein kädet pään takana, ja kuinka sitten kuitenkin joku hullu karhuryhmäläinen oli ensi töikseen potkaissut siltä kolme kylkiluuta poikki. Sitä haettiin jonkun rekkakuskin taposta, tai jotain. Perkele, pistetään sitten viimeiseen saakka hanttiin, Sarajärvi ajatteli. Saisivat jotain unohdettavaa sille syyskuusta helmikuuhun kestävälle stressilomalle, joka ”pakotetaan” pitämään jokaisen ”traagisen” välikohtauksen jälkeen.
Saatanan nössöt.
Hän päätti antaa kunnon loppusilauksen tapahtumille, jotka hän näki jo otsikoituna ” Kemijoen kauhunhetkinä”. Sarajärvi meni oveen viereen seisomaan ja varmisti, että Makarovissa oli vielä ammuksia jäljellä. Kaikki tapahtui nopeasti. Ovi repäistiin auki ja rynnäkköpoliisi syöksyi sisään. Sarajärvi ampui heti, mutta pistoolin pienikalibeerinen luoti ei läpäissyt tai edes hidastanut nuorta karhuryhmäläistä, joka vastasi välittömästi tuleen. Konepistoolin laukaus oli terävä. Sarajärveä oli osunut leuan kohdalle. Luoti oli läpäissyt kaulantaitteen ja ulos tullessaan avannut koko takaraivon. Hän oli kuollut heti. Muut poliisit tulivat sisään ensimmäisen poistuessa. Tilanne oli rauennut, jäljellä oli enää tutkinta, kuulustelut, alueen haltuunotto, siivous. Joku taputti ampunutta poliisia olalle. Ensihoitajat juoksivat tasaisena virtana baarin ulko-ovella sisään ja ulos.
Henri Määttä istui puolimakaavassa asennossa olohuoneen sohvalla. Hän oli saanut luvan lähteä kotiin heti laadittuaan tilanneraportin, ja käytyään pikaisessa haastattelussa poliisipsykiatri Leena Horelin luona, missä hän oli vakuuttanut, ettei päivän tapaus vaivannut häntä sen enempää kuin muutkaan piiritystilanteet, joissa hän oli ollut. Henri tuijotti hiljaisella olevaa tv:tä. Sieltä tuli Mentalist, uusi kolmosen rikossarja, joka oli saanut ainakin hänen työkaverinsa koukutettua täysin. Hän yritti katsoa ohjelmaa, mutta sulki sitten tv:n ja kaivoi puhelimensa esille. Se hälytti hetken, kunnes tuttavallinen ääni tervehti, johon Henri vastasi hyvin lämpöisesti. Hän tiedusteli kuulumisia ja sitä, oliko päivän aikana kenties tapahtunut jotain mullistavaa. Ääni höpötteli ja kertoi kuinka oli Mannerheimintiellä kävellyt Samuli Edelmannia vastaan, ja kuinka Henri oli oikeassa, ettei se näyttänyt enää yhtään sellaiselta kuin Häjyissä. Henri kuunteli ja kommentoi, ja yritti parhaansa mukaan olla luonteva, kunnes todelliset tuntemukset lopulta saivat vallan. ”Tule tänne, tiedän että tänne ajaa tunnin, mutta tule tänne, oon tänään... en haluu olla yksin.”, hän sanoi, katkonaisesti hengittäen.
