Matkalla

”Kyllähän tää tietty sellainen menoerä on, mut kyl mä ihan, aikuisten oikeasti, tätä tartten.”, Jarno selitti nahkaisen ohjauspyörän takaa, ja oikeassahan se oli. Ei täällä mitkään bussit kulje, ja taksi nyt olisi aivan järjenvastaista vähien rahojensa tuhlaamista. Ei sillä, että ne mitenkään järkevämpää on sijoittaa yhtä ohimenevään hetkeen baarissa. Vaikka shottiralli tietty hirmu hauskaa on, ei se oikein tällaiselle budjetille sovi. Täytyy kävellä ja pitää yllä suunnittelevaa talouspolitiikka. Nih.

Katselin sivuikkunasta pimeään talvi-iltaan. Katuvalon alla kulki suurehko joukko yläasteikäisiä, nahkatakit auki, keissejään kantaen. Rupesin muistelemaan missä vaiheessa itse ymmärsin, että jos ulkona on pakkasta, kannattaa päälle pistää talvitakki ja pipo, ja käsineet, ja kaulahuivi. Mainitsin asiasta Jarnolle, ja se heitti siitä heti jonkun ihan osuvan huulen.

Aloimme olla perillä. Volkswagen kaarsi Sarkakulman rivitaloalueen parkkipaikalle. Määränpäämme tunnisti helposti, se kun oli ainoa kakkosrivin asunto, mistä kajasti valoa. Kyseessä olivat Mikan ja Minnan ensimmäisen yhteisen asunnon tuparit. Lahjaksi olin ostanut luomuvalkoviniä ja kärpäslätkän, johon olin kiinnittänyt lapun, jossa luki, että tätä sopii käyttää väkivaltaan aina kun Mika konttaa kolmelta yöllä kotiin. ”Mennääs sit katsomaan miltä idylli näyttää”, Jarno sanoi ja lähti kävelemään kohti asuntoa...